Kolumnit

Isä ja minä

Tulevana sunnuntaina vietetään Isänpäivää. Ajankohta on meillä sama kuin melkein kaikissa muissakin Pohjoismaissa eli marraskuun toinen sunnuntai. Yhdysvalloissa, mistä päivän vietto levisi meillekin, sitä vietetään kesäkuussa. Virallinen liputuspäivä se on ollut Suomessa vasta neljä vuotta.

Isänpäivän rituaalit ovat samanlaiset kuin tasan puoli vuotta aiemmin vietetyssä äitienpäivässä. Kahvia ja kakkua, ehkä laulua ja lahjoja. Kunniaosoitus isille on varmasti tarpeen siinä missä äideillekin.

Kuljin usein lapsena oman isäni kanssa asioilla. Minulla oli kolme pienempää sisarusta, eikä meillä ollut ikäeroa kovin paljoa, joten äiti kait päätti, että minut oli parempi laittaa päiväksi isäni mukaan. Samalla hän itse pääsi vähän helpommalla.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Muistan, kun menimme eräänä päivänä pankkiin. VIrkailija sanoi, että kävelen kuin isäni. Olin siitä tietysti ylpeä. Ensimmäinen merkki siitä, että me olemme isä ja tytär. Siitä lähtien yritin kävellä vielä enemmän kuin hän, ottaa yhtä pitkiä askeleita. Pieni tyttö ja pitkä mies.

Kalastamassa, verkoilla ja katiskoilla olemme olleet yhdessä. Talvisin isä piti jäätä hakatessaan vahtia, etten mulskahtanut avantoon ja aina paleli. Verkoille pääsin kesäisin soutajaksi.

Perinnöksi sain volvon ja suoraselkäisyyden.

Kaupunkimatkat eivät olleet aina niin herkkua. Isä ei suostunut ostamaan kahvilassa limpparin kanssa pullaa, pienen ostoskeskuksen rullaportaissa ei saanut leikkiä ja autossa piti istua kauan ja odottaa. Toimistot eivät aina toimineet niin nopeasti kuin pikkutyttö olisi halunnut. Isän kanssa ei osteltu mekkoja eikä kauppahallista leivoksia. Kaupungista pörhäytettiin suoraan kotiin.

Kun aloin seurustelemaan, tuli isä kerran keskellä yötä katsomaan tanssireissulta palaavaa nyyhkivää, pettynyttä tyttöä keittiöön. Ei hän paljoa sanonut, murahteli vaan, mutta tuli kuitenkin. Sen muistan koko elämäni.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Isäni yhtäkkinen poismeno oli suuri vedenjakaja elämässäni. Olin nuori, enkä ollenkaan vielä valmis maailmalle. Elämä oli monta vuotta melkoista rämpimistä. Perinnöksi sain volvon ja suoraselkäisyyden. Auto on jo vaihtanut omistajaa, jälkimmäinen ohjaa minua edelleen.

Kiitos, isä!

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä